PASKA KUVALAATU! :<

 

 

On aamu. Olemme olleet Jonathanin kanssa 10 vuotta naimisissa. Jonathan tarttui minusta hellästi kiinni. "Rakastan sinua" hän kuiskasi korvaani "Tehdään töiden jälkeen jotain kivaa". Pian sen jälkeen hän lähti töihin, ja Isabella lähti kouluun. Jäin Laurin kanssa kotiin.

Tontille purjehti oudonnäköinen simi. En tunnistanut häntä.

Simi osouttaitui Claraksi. "V*tun huora! mitäs kuuluu?" Huomasin ,kun Clara kaivoi jotain taskustaan.
"Clara, pistä se pois, laske se ase maahan! me voidaan selvittää tämä rauhallisesti!" Clara alkoi nauramaan mielipuolisesti "hah, ai että laskisin tän maahan? no en v*ttu todellakaan! sä saat nyt kärsii!"
Kävelin taakseppäin. "Clara, laske se ase maahan!" Mutta Clara ei uskonut, hän painoi sormensa liipaisimelle, ja veti siitä.

Pamahdus oli kova, niinkin pienestä aseesta. Kaaduin maahan. Tunsin kovaa kipua kyljessäni.

Clara käveli nauraen luokseni. Hän potkaisi minua kylkeen "Kuole pois, saa*anan lehmä!" Sen jälkeen hän juoksi pois. Kuulin vaimeasti koulubussin ajavan pihaan. Näin sivusilmälläni, kun Jonathan tuli omalla kyydillään. Koitin huutaa, mutten pystynyt. Tunsin hengitykseni hiljenevän. Kuulin Jonathanin huutavan nimeäni. Kosketin kylkeäni, ja käteni osui johonkin lämpimään ja tahmeaan.

"Sarah! Sarah!" Jonathan oli kauhuissaan. "Sarah, sinnittele. Soitan ambulanssille... " Kuulin, kun Jonathan koitti hädissään puhua jotakin ambulanssille. Katsoin Jonathania kyyneleet silmissäni, katsoin Isabellaa, ja hänen sylissään olevaa Lauria. Perheeni, mitä heille kävisi jos... jos kuolisin.

Jonathan lopettu puhelunsa ja ilmoitti, että ambulanssi tulisi pian. Tiesin, etten selviäisi.
Viimeisillä voimillani koitin nousta pystyyn. "Sarah, älä!" Jonathan yritti pakottaa minut maahan. Hän itki.
En kuitenkaan luovuttanut. Tartuin Jonathanista kiinni, ja pyysin, että saisin viettää viimeiset hetkeni hänen, Isabellan ja Laurin lähellä. Isabella itki, ja halasi minua. Jonathan koitti pidätellä itkua, mutta hän ei siihen pystynyt. Hän piti minua sylissään ja kirosi ääneen, miksei ambulannssi tule. Tunsin lopun olevan lähellä. Koitin sinnitellä vielä, edes vähän aikaa. Tahdoin nauttia näistä viimeisistä hetkistä perheeni kanssa. Haluaisin selvitä tästä hengissä, että voisin vielä... vielä... olla rakkaideni kanssa. "Jonathan, rakastan sin..."

huom! tästä eteenpäin kertoo Jonathan.

Hän ei enää hengittänyt. Silmät olivat lasittuneina kohti taivasta. Yritin epätoivoisesti löytää hänestä pulssia, mutten löytänyt. Ambulanssi kaarsi pihaan pillit ulvoen. Ensihoitajat nostivat hänet paareille ja aloittivat elvytyksen. Käskin Isabellaa menemään Laurin kanssa sisälle. Toivoisin, että tämä olisi vain painajaista, pahaa unta. Sisimmässäni kuitenkin tiedän, että tämä on totta. Miksi juuri Sarah? pitääkö hänen kuolla?  Ensihoitaja käveli luokseni. Hänen kasvoillaan heijastui kuolema. "Hänen selviytymis mahdollisuutensa ovat todella vähäiset. Luoti on lävistänyt joitakin hänen sisäelimistään, joten joudumme viemään hänet leikattavaksi sairaalaan." Sarah vietiin sisälle autoon. Ambulanssi lähti pillit soiden pihastamme, viemään Sarahia sairaalaan. Kävelin takapihallemme. Katsoin vihkikaartamme, 10 vuotta sitten tapahtui elämäni onnellisin hetki. Tämä saattaa olla surullisin. Istuin vihkikaaren alle. Rukoilin jumalaa, että Sarah selviäisi.
Yöllä, kello 23:59 puhelimemme alkoi soimaan. Vastasin siihen sydän pamppaillen. Onko rukouksiini vastattu? onko Sarah selvinnyt?   "Onko Jonathan puhelimessa? Yöpäivystyksen teho-osastolta Terhi, iltaa. Asiani koskee vaimoasi, Sarahia." Pidätin hengitystäni, ja toivon, että hän olisi selvinnyt. "Me... Hän... Sarahin leikkaus aloitettiin välittömmästi, kun hän tuli tänne. Mutta hän menehtyi juuri äsken. Otan osaa." Otan osaa... kuinka kylmät nuo sanat olivatkaan. Hän ei voinut ymmärtää tuskaani. Rakastettuni, ainoani oli riistetty minulta. Raahaudin sänkyymme. Häntä ei enää ollut. Nukahdin kyyneleisiini.
Näin unta Sarahista. Hän pyysi meitä tulemaan mukaamme. Tunsin, kun sieluni kohosi ruumiistani, Tunsin polttavaa kipua, mutten välittänyt. Halusin vain nähdä hänen kasvonsa, vielä kerran.
Pääsisin hänen luokseen... Sarahin luokse.
Huomasin olevani valkoisessa huoneessa Laurin ja Isabellan kanssa. Sarah seisoi edessämme ja tarjosi kättään. "tule" Kävelin Sarahin luokse ja halasin häntä. Pääsin hänen luokseen. Emme kumpikaan ole enää yksin. Saamme elää täällä, perheemme kanssa.

Aamun lehdessä lukee seuraavasti:
# Sairaalassa eilen lääkärien mokaan kuolleen naisen perhe, 11-vuotias tyttö, 4 vuotias poika ja naisen mies liittyivät hänen seuraansa traagisesti, kun lastenhoitaja oli vahingossa jättänyt lieden päälle. Talo syttyi palamaan ja aamulla sisältä löytyi 3 henkilön hiiltyneet ruumiit.#

 

 

Elikkä tämä oli viimeinen osa, jos joku ei ymmärtänyt. :) se on nyt loppu, ja kiitukset kommenteista.
Aloitan varmaan uuden tarinan, tai sitten en kirjoita pitkään aikaa mitään:)
Jos kirjoitan jotakin, niin kertokaa, millaisesta tarinasta itse pidätte. :)